Tulin tässä jokinaika sitten miettineeksi sirkusta ja tämän lajin vaarallisuutta. Tutustuin erääseen ihmiseen, joka oli vammautunut katkaistuaan niskansa trampoliinilta hypätessään. Se sai minut hetkelliseen järkytyksen valtaan, mitä jos minäkin kerran trampoliinilta hypätessäni huomaisin, että temppu on väärä ja yrittäisin muuttaa sitä eriksi tempuksi vasta hypättyäni, tai jos kesken suorituksen tulisi blackout? Tippuisin päälleni ja tuntisin metallisen jymähdyksen ja huomasin seuraavassa hetkessä maatessani patjalla, ettei mikään ruumiinosani tottelisi käskyjäni? Se keho, jonka olen vienyt äärirajoilleen ja pakottanut tekemään kaikkea mahdottomaksi luulemaani ja onnistunut saamaan sen kontrolliini, ei enää tottelisikaan orjallisesti oikkujani? Ja kaiken lisäksi olisin jäänyt henkiin? En kestä edes ajatusta niin kauheasta kohtalosta. Se veisin elämältäni pohjan. Se repisi sieluni kappaleiksi ja jos vielä kaiken kukkuraksi joutuisin pyörätuoliin? Ajatelin kun aloitin sirkuksen, etten välitä, jos tipun trapetsilta ja kuolen, mutta jos en kuolisikaan, vaan joutuisin elämään rampautuneen kehon kanssa? En pystyisi siihen. Vatsassani möyrii jo pelkästä ajatuksesta. Olen liian heikko menettääkseni kaiken sen, jonka vuoksi olen tehnyt töitä monet vuodet.
Kaikesta huolimatta en, ihme kyllä, pysty pelkäämään trapetsille nousemista tai akrobatian harjoittelemista. Ehkä siitä on tullut minulle rutiinia ja jo kehoni lihakset tietävät mitä tehdä ja kehoni rauhoittuu. Sirkuksesta tosiaan on tullut pakopaikka minulle, jos tapahtuu jotain kauheaa. Monet ystäväni vaipuvat masennukseen sängyn pohjalle, mutta minä tunnen oloni parantiuvan jo siitä kun haistan tutun harjoitussalin tuoksun. Vielä kun saan tehdä niitä tuttuja ja ''turvallisia'' liikkeitä, rauhoitun ja haluan vain yhä lisää. Ehkäpä olen kummallinen tai sitten vain rakastan sirkusta liikaa.
Teitä muistellen, Vanilla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti